Heli Hyvösen nuortenromaani Ei keijut kenkiä käytä on koskettava, sekä ajatuksia herättävä kertomus nuoren tytön elämästä ja siitä, kuinka pienessäkin hetkessä kaikki voi muuttua. Kirjan alussa päähenkilö Rosa on iloinen ja aina täynnä elämää. Hän uskoo rakkauteen, vaikka omista vanhemmistaan hänen ei kannata ottaa mallia. Rosalla on myös syntymämerkki, sydämen muotoinen luomi, joka sekin on vain merkki rakkaudesta, eikö niin?
Ajatus siitä, että Rosan luomi on merkki rakkaudesta vahvistuu, kun tyttö tapaa sattumalta Kimin. Tunteet syttyvät molemmin puolin, eivätkä nuoret voi unohtaa toisiaan. Kimin rakkaus ja hyväksyntä saavat Rosan leijailemaan pilvissä.
Pian Rosan elämä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun selviää, ettei luomi olekaan merkki rakkaudesta. Se on merkki ihosyövästä. Sairastuminen tuntuu epätodelliselta, eihän 15-vuotiaana kukaan sairastu syöpään.
" - Mitä se sulle oikein sano?
- Et mulla on syöpä, mä sanoin, ja kun mä kuulin nuo sanat omasta suustani, elämä romahti mun niskaan niinku huonosti rakennettu talo." (s.95)
Pidin kirjasta erittäin paljon. Tarinan kerronta oli todenmukaista ja se sai minut eläytymään kirjan tapahtumiin. Kirja oli myös koskettava, koska päähenkilö Rosa on kirjassa saman ikäinen kuin minä tällä hetkellä. Rosan yllättävä sairastuminen herätti paljon tunteita ja ehkä jopa hieman pelkoa. Kirja sai tajuamaan, ettei vakava sairaus katso ikää tai elämäntilannetta. Minä hetkenä tahansa elämä voi kääntyä täysin päälaelleen.
Sairauden lisäksi ajatuksia herättivät Rosan ankeat kotiolot. Rosan isällä on ollut ongelmia alkoholin kanssa ja hänen äitinsä taas sulkeutuu omiin oloihinsa. Välinpitämättömien vanhempiensa sijaan Rosa turvautuu mummoonsa.
Rosan ankeat kotiolot ja välinpitämättömät vanhemmat saivat minut arvostamaan omia vanhempiani entistä enemmän. Rosan vanhemmat eivät kirjan alussa ole läsnä tyttärensä elämässä, mikä on todella surullista. Onneksi kirjan loppua kohden tilanne hieman muuttuu, kun Rosan sairastuminen herättää myös hänen vanhempansa.
Vaikka kirja pääpiirteiltään saattaa vaikuttaa surulliselta kertomukselta, se ei sitä todellakaan ole. Sairaudestaan huolimatta Rosa jaksaa uskoa elämään ja siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Välillä elämän huonot hetket saattavat luoda jotakin uutta ja odottamatonta. Ne saattavat luoda jotakin hyvää.
"Musta tuntu helpottavalta huomata, et mun kapina omaa sairauttaki kohtaan alko vähitellen muuttaa muotoaan. Se asia jotenki vaan sulautu muhun, ja välillä mä jopa ajattelin, et mun sairaus oli jotaki erityistä, mitä mulle oli annettu ja josta mä voisin ammentaa kaikenlaista. Voimaaki." (s.173)
Kokonaisuudessaan kirja oli mielenkiintoinen. Se itketti ja herätti tunteita, mutta samalla se nauratti ja kehotti tarttumaan hetkeen. On uskomatonta kuinka Heli Hyvönen on mahduttanut kaiken tuon 176 sivuun.
Todella hienot kuvat ja hyvä, mielenkiintoinen teksti =) LOISTAVAA JA HYVÄT LAINAUKSET
VastaaPoistaKiitos Olga =) kommenttisi oli ihanan positiivinen!
PoistaEsimerkillinen kirjabloggaus, sait minutkin harkitsemaan kyseisen kirjan lukemista :-)
VastaaPoistaKiitos Anna! Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista :-)
PoistaKuvat olivat tosi hyviä. Tehtävänantoa oli noudatettu hienosti ja teksti oli jäsennelty hienosti. Itkitkö?
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Julianne! Vastauksena kysymykseesi minun on pakko myöntää, että kirjan koskettava ja yllättävä loppu sai minut itkemään.
PoistaKirja kuulostaa ihanan monipuoliselta ainakin näin sinun kertomana. Olet napsinut kivoja kuvia, bloggaus vaikutti ulkopäin niin herttaiselta, että oli pakko lukasta. En kadu. :)
VastaaPoistaIhanaa, että tykkäsit bloggauksesta! :) Vähäisestä sivumäärästään huolimatta kirja oli mun mielestä monipuolinen, joten kiva että se ajatus on välittynyt myös lukijalle.
Poista